Ihan kaksin

Hiljaksiin alkaa tajuamaan, että meillä on ollut onni myötä ja suojelusenkeli matkassa mukana. Enään ei lasketa pieniä ruhjeita, eikä mustelmia. Isoja jälkiä on vielä ihan liikaa.
Yritetään kerätä voimia ja jatkaa matkaa.
Keskiviikon iltapyöräilymme sai ikävän lopun, kun kolaroimme kahdestaan nuoremman pojan kanssa. Yöllä sairaalan tarkkailuhuoneessa kaivelin hampaideni väleistä pieniä kiviä ja yritin pitää itseni kasassa.Vauhti oli kova, äkkijarrutus ei auttanut. Pojan pyörä ajautui poikittain eteeni, hän kaatui ensin. Paiskaannuin päin pyöräni runkoa, ohjaustangon yli hiekalle. Sitä ennen ajoin pojan jalkojen päältä, en ehtinyt väistää.
Poika meni shokkiin, eikä muista tapahtuneesta oikeastaan paljoakaan. Kaikki kävi niin äkkiä. Tiellä ei liikkunut muita, yritin soittaa edellä pyöräilevälle tytölleni, mutta hän ei kuullut. Miäs kuuli useamman yrittämiseni jälkeen soiton ja riensi kotoa autolla apuun ja kuljetti meidät sairaalaan.

















Molempien paiskaantuminen päin ohjaustanko piti meidät tarkkailussa useamman tunnin ajan. Onneksi sisäisiä vaurioita ei tullut. Pojalla näkyy kaikki ruhjeet ihovaurioina.
Itse konkkaan polvea ja ähisen kipeytyneen kyynärpääni takia.

Ei se vauhti, vaan kova äkkipysäys.


















Blogini täyttää tänään kolme vuotta. Aika on kulunut teidän seurassanne kepeästi, monta ihanaa blogituttua ja paljon kivoja kommenetteja. Kiitos siitä teille kaikille. Opiskeluni alkuaikoina mietin tämän blogin jatkuvuutta, enään en ehdi neulomaan ja päivittämään kovin usein. Samoin kommentoimiseni ovat jääneet kovin vähiin.
Toisaalta teen tätä omaksi ilokseni ja aikahan muuttaa monesti meitä tekijöitä. Mukavaa viikonloppua teille kaikille,