Kyllästynyt keltaiseen

Vuosia hyvin palvelleet joulukyntteliköt saivat lähtöpassin muutama vuosi sitten.
Aivan sama, vaikka olisi heitetty roskiin, en huolinut nähdä niitä laisinkaan. Onneksi tuo miäs, joka melko hyvin tuntee oikkuni, oli säilyttänyt jo rippikouluiän ylittäneet kauhistukset. Kyntteliköt löytyivät varastosta, ihan hyväkuntoisina, mutta ah, niin kamalan keltaisina.
Männynoksat joutivat nukkekotilaatikkoon, jos ne(kin) säästetään varmuuden vuoksi.


















Pesuhuoneen seinät ja lattia suojattiin kunnolla ja lattialla seisova pyykkiteline otettiin työalustaksi, kun tyttären kanssa huiskittiin spraymaalia kynttelikköjen pintaan.
Johan valkastui.
Ensimmäinen kerros lupasi jo hyvää, mutta kolmannen kerran jälkeen tulos oli täydellinen.
Mistä se ajatus sitten lähti?


















Joulukuusista joita askartelin viime vuonna ennen joulua. Katselin telkkuhuoneen nurkkaa, joka sisustuu jatkuvasti uusin jutuin, siihen kohtaan sopisi valkoinen joulu.
Niinpä laitoin monta kevyttä kuusta tuohon nurkkaan, etsin niille sopivat ruukut ja asettelin valkoiset kyntteliköt tuomaan joulun ajan valoa ja iloa.
Sähköjohdot, nuo pannahiset kiemurtelevat lonkerot eivät mene piiloon mihinkään.
Yritin kuvata pois liitännät, pakolliset antennit ja ajastimet. Mitään ei voi piilottaa, kaikki ovat niin tarpeellisia.


















Kynttilän valoa, sen rauhaisan liekin lepatusta en kyllästy katselemaan.


















Illan aikana pakkasin kaikki joululahjat ja samalla kuuntelin puhelinlankojen toiveohjelmaa.
Kaunis joulumusiikki siivitti mielen jouluun. Hyödynsin tyhjän pirtin ja sain huhkia yksin posket punaisina.
Äiti, se lahjapaperi loppui lopultakin!
Samalla kun pakkasin salaisuuksia piiloon, avasin minulle tulleen pikkujoululahjan.
En tiennyt osallistuneeni mihinkään arvontaan Paulan blogissa, mutta kohdalleni osui onnenarpa. Kiitos kaunis, paketti tuli perille.