Äippä

Meidän suuri perhe jalkaantui äitienpäivänä kuka mihinkin. Tytär kävi tyttöjensä kanssa edellisenä viikonloppuna ja nuorimmainen meni takaisin inttiin perjantai-iltana.

Poitsun kanssa syötiin se perinteinen äitienpäiväruoka, tortillat. 

Ehdotin miähelle, että me voitais käydä syömässä yhdessä Kankaanpään kuntotuslaitoksella, kun siellä on niin hyvä ruoka. Taatusti ei olisi pettymys. 
Vanhemman pojan perhe lähti mukaan. Me oltais voitu vaarin kanssa kulkea Milja mukanamme, nuoret olisivat sujahtaneet pärrällä mukaan. 
Nuoret olivat kuitenkin päättäneet käydä miniän mummulla ja tulla sitä kautta ruokailemaan.

Kankaanpään kutoutuslaitos on minulle tuttu paikka. Himppasen vajaa 10-vuotta sitten vietin täällä aikaa useamman viikon.
Voi aikoja ja voi TAPOJA. Onneksi vasta kotimatkalla muistin, kuinka me eräänä päivänä kysyimme lupaa kasoa kiakkoo yhteisissä tiloissa muutaman kuntoutujan porukalla.
Enää en muista syytä miksi meidän alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut, mutta sen muistan, että meidän piti etsiä digiboksin johto nähdäksemme sen pelin.
Se homma ei sitten ollutkaan ihan helppo, kun huolto oli jo poistunut paikalta. Mutta illan aikana näimme pelin. Seuraava aamu olikin sitten sitäkin kiireisempi, kun aamupalan jälkeen jumpalta poistuimme yksi toisensa jälkeen, kun jumpanvetäjä kääntyi meihin selin ja hipsimme viemään sen digijohdon takaisin paikoilleen.
Ai miten niin Napapiirin Sankarit tuntuu samalta?

Paikka ei ole muuttunut laisinkaan näinä välivuosina.

 Paikalla oli kolmen naisen kokoonpano ja heidän musiikkinsa oli kaunista! Sitä kuunteli ja se kuului ruokalan tiloissa rauhallisena taustamusiikkina lähes koko ruokailumme ajan. Taisimme viipyä aika kauan, kun soittajatkin olivat poistuneet ennen meitä.

Tarjoilun estetiikkaan oli panostettu. Kaikki oli aseteltu kauniisti ja helposti saataviksi.

Aloitimme alkupalapöydästä, jossa oli hyvä kalatarjonta. Olisin voinut tehdä uusintakierrosta monta kertaa, mutta yhden lautasen täytettyäni olin jo valmis luovuttamaan. Salaattia ja kalaa. Vieläkin vesi herahtaa kielelle, vaikka tänä aamunakin vielä tuntui, ettei aamupala ole päivän tärkein ateria =)

Söimme pitkän kaavan mukaan ja aina joku oli Miljan kanssa, kun toinen jonotti puhtaan lautasen kanssa.
Jälkiruokapöydän antimet olivat pojan mukaan vanhojen ihmisen tarpeita aatellen loihdittu, mutta emme olleet kuulevinammekaan moista puhetta. Varsinkin, kun poika ei ollut ruokailun jälkeen taipua Miljan lusikkaa lattialta.

Toisaalta hyvä, ettei meistä kukaan kulkenut pärrällä. Ajopukuun änkeytyiminen olisi ollut suoranaista kidustusta.

Nuorimmainen oli varmaan ainoa, jonka jalka nousi kepeästi, eli hän söi viisaasti.
Vai oliko sitten pitkät tyhjät käytävät houkuttavia taapertaa?

Kotimatkalle lähdimme kohti tuntematonta, ainakin minulle, kun ajauduimme mahdollisimman huonolle soratielle, jossa oli niin kimuranttia mutkaa, että huonoa teki.