Muisto vain jää

 Tunteet ryöpsähti pintaan, kun avasin laatikosta sanomalehteen käärityt kahvikupit. Katoin vielä kertaalleen tämän kuppiparin kuvattavaksi. 
Saimme pari viikkoa sitten kuulla, että isämme vaimo oli menehtynyt äkisti. Isämme meni toistamiseen naimisiin -93. Maalasin heille häälahjaksi, ajankuvan mukaisesti, kahvikaluston, johonka kuuluu puolentusinaa kuppeja tasseineen.

 Sokerikko ja kermakko, sekä kynttilänjalat. Muistan vieläkin, kun isä kertoi, että he juovat aina hääpäivänään näistä kupeista. Eikä näitä varmaan paljon enempää ole käytetty. Ovat niin siistit ja ehjät ilman kolhuja ja naarmuja. 
Kun minulta kysyttiin, että haluanko minä nämä takaisin, emmin, mutta otin kuitenkin. En ihan tarkalleen edes muistanut minkälainen setti tämä oli. Mietin, että mitä minä tälle teen? Olen kantanut omassa käytössä olleet kuppini työhuoneen, sinne vaan-kaappiin, enkä haluaisi yhtään kuppia lisää tähän talouteen ilman, että itse saan päättää.

 He ehtivät olla yhdessä useamman vuoden ja naimisissa lähes 20 vuotta ennen isän kuolemaa. 
Sytytin kynttilän molempien muistolle.

 Käänsin kupit nurin ja kääräisin takaisin sanomalehteen.