Hengissä perille

Ajopuvun päälle pukeminen on kerroksellista. Jos olemme liikkeellä kaiken aikaa on ihan ok, mutta voihan pysähdys. Jo alkaa hiki virtaamaan. Ohuempi ajopuku on ollut puheissa, mutta vielä olen vuorittomalla goretexillä perään kiivennyt.

Olimme asvalttityömaan vuoksi jonossa paahteisessa paikassa. Sanoin miähelle, että laita jäähdytys päälle. Sain vastauksen, nosta visiiri ylös! Sen ylemmän en sitä saanut, kuin se jo oli. Tässä uudessa kypärässä saan huomattavasti paremman ilmankierron, mutta kyllä silläkin saadaan hiki pintaan.

Uusissakaan kypärissämme ei ole radiopuhelimia toisiimme, kommunikoimme muutoin. Eikä meillä ole myöskään puhelimet kytketty kypärään. Soitellaan, soitellaan.

On aika hienoa tänä päivänä, kun joka paikka suoltaa ääntä ja yhteyttä, että olet vain yhtä sen kypärän kanssa ja näet maiseman vilahtavan. Kyllä sitä näkee muutakin vilahtavan, kuin vain maisemia. Maisemassa on nähty kaikenlaista metsänelävää. Nyökätty lokkia, joka aamu-unisena ei saanut tarpeeksi korkeutta. Siili ehdittiin väistää just, kun tuli penkasta tielle ja kaikki pitkäjalkaiset olemme onnistuneesti kiertäneet. Aina en edes tiedä, miksi kuski venkoilee, mutta perillä kuulen. Jotain on väistelty. Pitää vain olla valppaana myös takana istujan.

Olemme tänä kesänä ehtineet olla pärrän kanssa jonkin verran ajossa. En osaa sanoa, mikä liikenteessä oikein tökkii, kun kaksi kertaa olemme olleet joutua yliajetuiksi. Se on pelottavaa. Siitä toipuminen vie aina aikansa. Mikä siinä ajamisessa, ajetaan millä tahansa kulkuneuvolla, on niin vaikeaa, että ei huomata muita kanssaliikkujia? Onko kuskilla liikaa siihen ajamiseen kiinnitettävää huomiota, vai vauhtia?

Ensimmäinen kohtaaminen sattui valtatiellä. Molemmat näimme sivutieltä tulevan auton, joka ei tehnyt minkäänlaista väistöliikettä. Autokuskin pää ei kääntynyt, jarrua ei painettu. Olimme niin hilkulla kiinni sen auton konepellillä, että minun meni tunteisiin. Näimme kyseisen kuskin paikallisessa kaupassa heti tapahtuman jälkeen ja hän myönsi ajovirheensä. Hän ei jarruttanut.
Riittikö se? Olisiko se riittänyt, jos meille olisi sattunut jotain? Myöntää virheensä.
Onneksi miäs ehti reagoimaan, mutta ennakointiin ei ollut meillä yhtään aikaa.

Toistamiseen jouduimme läheltäpititilanteeseen suuressa kaupunkiliittymässä, jossa lähdimme oikealta kaistalta vihreiden valojen vaihduttua. Ennen kuin olimme ylittäneet risteysalueen, vasemmalta puolelta alkaa auton nokka hipomaan housunpunttia. Joku siis kiilaa suoraan meidän kylkeen. Mikä kuollut kulma? Mikä oikeutus vaihtaa kaistaa risteyalueella? Missä kuskin järki?
Miäs näki peileistään tapahtuman, minä vasta siinä vaiheessa kun beigen auton konepelti on lähes kiinni polvessani. Ja taas kiljuin. Pelästyin niin paljon, että minuun ihan sattui!
Kuski pysyi omalla kaistallaan niin kauan, kun erkanimme seuraavassa risteyksessä. Saimme kädenheilautuksen ja nyökkäyksen. Oli ilmeisesti herännyt tajuamaan tilanteen.

Ajopukumme on varustettu huomiovärein. Jos näen liikenteessä kaksipyöräisen, jätän niin pitkän turvavälin, että siihen mahtuu ainakin kaksi autoa omine turvaväleineen. Mieti, jos pyörä kaatuu, mihin sen kuski jää.

Miksi liikennekulttuuri on niin tällaistä, kiireistä, taitamatonta vai pakko päästä vaan eteenpäin? Mitä, jos tänäänkin ajettaisi toisia kunnioittaen, toiset huomioon ottaen ja ajatuksella, hengissä perille.

Kesäöinä on kiva pysähdellä katselemaan ja kuuntelemaan kesän ääniä. Vedenääressä voisi vain olla ja ihastella auringonlaskun muuttamaa maisemaa.

Kiireettömiä ajokilometrejä, millä ikinä liikutkaan. Säännöt on tehty meitä varten.