Mittaa ne verhot

 Käsityöblogi. Ai tämäkö? Sitä se oli alkujaan, mutta nykyään se on asioista viimeisin mihin ennätän panostaa niiden tekemättömien käsitöiden jälkeen.
Käsityöt ovat ominta aikaani. Saan uppoutua oman pääni sisään, nypertää ja unohtaa ihan kaiken muun ja vain istua mieluisa työ käsissäni.
Olen elämässäni tehnyt paljon töitä, paljon päällekkäisiä työsuhteita, mutta ensimmäisen kerran kulunut talvi on ottanut niin paljon voimille työmäärällään, että iltaisin kun pääsen kotiin, en enää jaksa tarttua käsityöhöni. Iltatyöni ohjaajana on jatkunut seitsemättä vuotta, mutta nyt tein ensimmäisen kerran sitä kokoaikaisen työni ohessa.
Käsityömateriaalini ei vajene, mutta ei myöskään lisäänny. Olen kyllä tehnyt jonkinlaista päänsisäistä luopumista hankinnoistani, mutta vielä elättelen ajatusta saada tehtyäkin jotain.

 Viime keväänä aloitettu kodin pintaremppa ei ole vielä jatkunut, vaikka kyllä sitä suunniteltiin jatkettavan heti iltatöideni loputtua. Pistettiin yhdessä stoppi kaikelle ylimääräiselle ja panostetaan nyt pihatöihin. Ei aloiteta kaikkea yhtä aikaa, kun kaikella rempalla on tapana laajentua. 
Vuodenkierto on näyttänyt huoneiden muutoksen uudessa valossa. Pitkän pimeän jakson jälkeen suurin muutos on katon ja ovien valoisuus. Makuuhuoneen seinäpaperin mustan pohjan kukkia on ihanan upottava tuijotella valoisissa aamuissa.

 Tänä keväänä ompelukone on surissut ja verhot ovat saaneet lyhyemmät helmat. Sitä mukaan, kun olen saanut pestyä ikkunat, olen myös mitannut valmisverhot oikeaan pituuteen. Pidän lattialle valuvista verhoista, mutta miten sinne verhojen taakse saa piilotettua sähköjohdot niin, ettei ne pakota kangasta luonnottomaan kasaan??
Makkarissa on ruåttalaisen pitsiverhot. Neljä pituutta toisessa reunassa, toisella ikkunasyrjällä ei ainuttakaan. Käynti Ikeassa olisi helppo ja mukava, mutta pääseekö sieltä vain kahden verhon kanssa kassan kautta ulos? No ei!
Olen yrittänyt laittaa materiaalia kiertoon aina vain enemmän ja enemmän. Katselin talvenajan yhdet verhot ja ennen kuin ehdin sanoa ajatustani loppuun, verhot olivat jo UFFin laatikossa.

 Pirtin puolelle lyhensin Vallilan "Villisalaattia". Tanja Orsjoen vuonna 2017 suunnittelema kuosi on raikasta limeä ja orvokin keltaista. 
Ostin valmisverhot, kun halvalla sain. Kahdella pituudella ei tässä tilassa paljon juhlita, piti saada lisää samaa kuosia. 
Tsadaa, käynti Tuurissa teki mielen iloiseksi ja yhden mitan lisää samaa kuosia. Nämä ostokset tuli tehtyä viime kesän lopussa. Noh. Enhän minä syksyllä tarvinnut kesäkuoseja jotka nakkasin odottamaan uutta kevättä. Kutistin verhot ennen oikeaan mittaan leikkaamista ja vasta siinä huomasin, että jälkimmäinen verhopala onkin "Pikku Villisalaatti", kuvio huomattavasti isosiskoaan pienenpää.
Pahus!

 Vai haittaakse? No ei tietenkään haittaa. Sehän tuo vain tarinaan lisää mielenkiintoa ja kukaan lapsistakaan ei ole siitä huomauttanut, olisitko sinäkään hokannut?
Pienikuvioinen on tuupattu ison kaapin taakse ja etummaiseksi nostin yhden leveän voileeverhon, joista myös lyhensin helman.

 Suuri alokasiani, Zebra, venyy venymistään, aukoen uusia lehtiään kohti aurinkoa. Kukkaikkunani, tai oikeastaan joka ainoa, on täynnä vehreyttä.

 Keskimmäinen kammari, jota edelleen kutsumme nuorimman huoneeksi, sai pintakuvioidut ruåttalaiset. Tilassa yöpyy vuoroin jokainen, lähinnä nuorin, kun poikkeaa eniten meitä moikkaamassa. Miäshän katselee täältä omia telkkariohjelmiaan, jos yleensä niitä ennättää katsomaan.
Ompelin vielä yhdet verhot, mutta näistä minulla ei ole kuvaa valmiina. Lupasin tehdä myös nuorimman kämppään jotain miähekästä omista verholaatikoistamme ja löysin silleen kivan kuosin, että mätsää hyvin sohvan kanssa yksiin.
Tein myös keittiöön verhon, mutta meillä oli kommunikaatiokatkos, enkä hoksannut, että verhon pitää olla pitkä, ei kappa. Tähän pitää vielä paneutua ajan kanssa. Eihän se poitsu ole asunnut omillaan kuin 5 kk:tta. Kyllä se verho sinne vielä valmistuu. Valmistuu se, kunhan pyydän ne mitat!