Olemme matkalla Nunnalaaksoon, 12 km päähän Funchalin keskustasta. Pieni, 25 km² kokoinen, laaksonpohja ei sinällään ole mikään nähtävyyspaikka, mutta taas alueen historia ja korkeuksiin nousevat vuoret tekevät lähtemättömän vaikutuksen.
Historia kertoo, että laaksoa asuttivat nunnat 1 400-1 500- luvulla, jotka pakenivat rannikolle saappuneita ranskalaisia merirosvoja pakoon.
Laaksoon on ollut vaikeapääsyinen tie käytäväksi. Täältä ei taidettu vain kipaista kylillä. - Kulta muistitko sen hiivan? Vasta 1960-luvulla on tehty ensimmäinen kunnollinen tiepohja. Nykyään kulkua helpottaa vuoreen tehty tunneli, jonka kautta suhjahtaa piankin liikkeelle. Siltikin, tasaisen maan kulkijalle, tämä pohjalla käynti nosti olemattoman hattuni pois päästä.
Jos et omaa hyvää korkeiden paikkojen sietokykyä, tämä ei ole sinun kohteesi. Kapeat tie, alati näkyvä rotkonpohja ja tietoisuus aina vain alaspäin menosta vaatii hyvän niskan, jotta voit tuijotella toisen puolen näkymää, vehreää kasvillisuutta ja rosoista kiveä.
Sillä aikaa, kun miniä kanssa jalkaannuimme kuvaamaan, poika käppäili mutkaista tietä näkymättömiin, parkkeerasi vuokratassun viereen poliisi.
Miäs olemattomalla enkullaan kertoi olevansa Miljan isoisä ja poitsu jo ennätti tulkkaamaan loput.
Turistit täällä huomataan. Saimme hyvän loman toivotukset ja jatkoimme kierrostamme.
Asuimuksissa ja pihoissa on paljon kivoja yksityiskohtia, olematta kuitenkaan millään tavalla liikaa.
Pienestä pinta-alastaan huolimatta, täälläkin asuu paljon ihmisiä. He ovat hyvin ystävällisiä ja palvelualttiita.
Jopa pärräkauppa saadaan käyntiin, kun joku vain osaa tulkata.
Harmillisesti käyntipäivänämme kohdallemme osui viikon ainoa nihkeä
päivä, jolloin pilvet eivät juurikaan raottaneet valoverhoaan, eikä
siten päästy näkemään paikkaa kunnolla sen enempää ylhäältä, kuin
alhaaltakaan.
Pääkadun reunalta löytyy hyvä paikka autolle ja pian pääsemme valitsemaan ruokapaikkaa. Pieni katsaus turistikauppaan, kaikki myyvät samoja tuotteita, pysähdyitpä missä vaan.
Jos ilma olisi ollut suotuisampi, olisimme valinneet terassin.
Täällä sujahti pipakin päähän, vaikka mummi neuloo omilleen.
Perinteiset ruuat, kalat ja lihat maistuivat mehukkailta. Jokaisessa paikassa on oma kädenjälki ja joku söikin saman annoksen verratakseen edellistä paikkaa.
Kattaus on puoli ruokaa ja siihen aina satsattiin, vaikka olisi ollut kuinka kiirettä.
Nunnalaaksossa viihdyimme syöden viipyillen.
Omassa huoneistossamme emme syöneet kuin aamupalan ja pikkupurtavaa iltaisin, kuka vielä kykeni sitä syömään.
Tässä ravintolassa tarjoilu pelasi. Ensimmäinen otti tilauksen, toinen toi tarjottavat. Lopuksi he hakivat vielä kokinkin keittiöstä katsomaan Miljaa, kun teimme lähtöä.
Päästyämme eteenpäin, pysähdyimme ja kuuntelimme kuinka kirkonkello kauniisti kumahti sumuisesta laaksosta.
Olin vaikuttunut paikasta, todellakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Oi oi,ruokakokemuksista jää yleensä kiva muisto ja mieli kokeilla kotonakin jotain uutta ja erikoista.
Sumussa kumajavat kirkonkellot onkin mieleenpainuvaa.
Upeat maisemat! Ihana lämpö, sitä pitää taas odotella aika tovi!
Kiitos teille.
Hienoja kuvia! Muistan itsekin tuon upean kokemuksen näköalapaikalla muutaman vuoden takaa!
Kiitos!
Joistakin paikoista jää hyvin vahva muistikuva.
Lähetä kommentti