perjantai 30. syyskuuta 2016

Johan oli lähtö!

Lomahuoneistomme sijaitsi aivan merenrannalla, mukavan kävelymatkan päässä keskustasta, kuitenkaan minkään häiritsemättä eloamme. Jos sitten ei laskettu suurta hotellityömaata aivan asuinpaikamme nurkilla.
Alkutekijöissään ollut suuri hotelli tulee olemaan saaren suurin valmistuttuaan.
Jäimme kaipaamaan aurinkoisia aamiaisia terassilla, välittämättä rakennusmiähistä =)
Illan pimeyttä, kun saaren taloihin syttyy valot ja kaikki näyttää mystiseltä.
Mereltä näkyviä kalastaja-aluksien valonheijasteita ja sitä kiireettömyyttä, mitä loma parhaimmillaan tarjoaa.
Vuokratassu palautettiin 250 ajetun kilometrin jälkeen. Polttoaineen hinta on aivan samoissa lukemissa, kuin oman kylän tankissa.
Siirryimme lähiseudun näkymiin ja ihan kirjaimellisesti lähimpään ruokapaikkaan, johon poika varasi meille illaksi paikat omalta parvekkeeltamme huudellen!
Pääsimme hotellin sisäpihan kautta ruokapaikan sisäänkäynnille vaivattomasti, kun Miljalle ei otettu laisinkaan rattaita mukaan.
Nautimme hyvän illallisen matkaa ruotien. Saamme ehkä jossain vaiheessa vaarin kanssa Miljan pitkäaikaishoitoon, sillä nuoret haluaa tulla vielä kertaalleen saarelle, mutta vain kahdestaan kulkemaan saaren päästä päähän levadoilla kulkien.
Pienen Miljan kanssa moinen matka ei onnistu vielä moneen vuoteen. 
Tytön kanssa matkaaminen sujui mutkattomasti, jos ei lasketa omia töppäyksiämme auringon kanssa. Vaikka kuinka suojasimme, rasvasimme ja huolehdimme, löysi aurinko pienen vaalea ihon.
Matkarattaat notkahtivat helposti matkaan, niin maissa kuin lentokentällä. Ja kantorepussa oli helppo kuljettaa pitkiäkin matkoja.
Miäskin selvisi lentopelkoineen melko juohevasti, mutta maastoon mennessä korkeat paikat ottivat hiukan takapakkia.
Matkan aikana olemme syöneet monissa kylissä ja ravintoloissa.
 Nauttineet eteemme kannetuista annoksista ja olleet tyytyväisiä. Täällä ravintola-annokset ja ruoka yleensä on paljon edullisempaa, kuin kotona.
 Mitä kauemmas keskustasta lähtee vaikka vain ruokailemaan, sen saa edullisesti eteensä.
 Jopa herkulliset jälkkärit!
Illallinen venyi keittiön osalta uskomattoman pitkään tässä paikassa, että saimme lämpöiset ruuat. Muutoin annoksissamme ei ollut mitään negatiivista sanottavaa.
Nuoret lähtivät nukuttamaan tyttöä ja pakkaamaan kamppeensa kasaan, kun jäimme miähen kanssa hoitamaan laskun. 
Jouduimme luovuttamaan huoneistomme aikaisin seuraavana aamuna. Jätimme laukkumme laukkusäilöön ja kulutimme aikaamme uima-altaalla.
Tässä kohtaa reissua minä aloin voimaan huonosti, jäin Miljan vahdiksi, kun muut uivat. Päivä kului verkkaisesti. Kävimme vielä kävelemässä kaupungilla, muut söivät, mutta minä voin aina vain huonommin.
Sainko jostain ruuasta jonkin pöpön, en tiedä, mutta kun oli aika siirtyä hotellilta taksilla lentokentälle, olin jo aivan voimaton.
Matkalaukkuselvityksen jälkeen Tiia etsi lentokenttälääkärin, jonka luokse raahauduin vastaanotolle. En ollut syönyt päivän aikana juurikaan mitään, juonut vain vähäiseltään vettä. 
Minulle tuotiin pyörätuoli ja sain saattajan. Tässä kohtaa vielä olin jotenkin tajuissani. Tarkastuksiin pääsimme jonojen ohi, koko porukka.

(sik sak- kuvio on Madeidan lentökentän pää, joka loppuu moottoritien reunaan)
Sain nousta ensimmäisenä koneeseen. Lähtö viivästyi 25 min. Kun kone rullasi kentältä ja nousi ilmaan olin aivan varma, että oksennan. 
Vasta kun kahvikärryä työnnettiin käytävällä, mummo läx! Sain riuhdottua itseni vyöstä irti ja vessa oli vapaa. Lopun matkasta pyysin saada istua koneen takaosassa. 
Vieressäni istunut vartija oli huolissani voinnistani ja tästähän olemme saaneet hyvät naurut, kun toinnuin.
Jokaiselle kentällä minua oli vastassa avustaja ja pyörätuoli, tai pidemmällä matkalla pikkubussi. Kotimatka Vantaalta meni ihan unessa, ja kotiinpäästyäni voin jälleen huonosti.
Nukuin kolme päivää yhteen putkeen ja reilun viikon sitkittelin mitä ihmettä pystyn syömään, kun mikään ei maistunut, eikä pysynyt sisälläni.
Lääkäriin en mennyt, maitohapot ym. söin mennen tullen ja hygieniasta pidin hyvän huolen. Kukaan muu matkaseurastani ei sairastunut ja jokainen meistä söi samoja annoksia. 
Tästä jäi mysteeri. 
Matka oli kaikella tavalla onnistunut. Huoneistomme oli niin suuri, että saimme olla molemmat perheet omissa oloissamme, omissa pesutiloissa, kun tarvi. Vain keittiö, olohuone ja valtaisa parveke oli yhteiskäytössä.
Minä huolehdin matkan aikana pyykkihuollon, muut hoitivat keittiön.
Oli kiva kirjoittaa ja käydä kuva kuvalta matka läpi. Kiitos matkanjohtajalle!


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Mummi hiljeni

 Kun monta päivää kierreltiin saarta suunnasta, jos toisestakin, niin yhtenä päivänä saari piti päästä näkemään mereltä päin.
 Lähdimmme katamaraanilla delfiiniristeilylle, joka kesti kolmisen tuntia. Merellä puhalsi mukava tuuli ja båtski puksutti hyvää vauhtia delfiinien luo.
 Poika sai tällä kertaa kameran käteensä, kun minusta kuulemma huomasi, että voin pahoin.
Kiitos kysymästä, kyllä voin huonosti keinuvalla alustalla. Sitkeesti sinnittelin ja tyhjää nieleskelin.
 Ohitsemme hurahti pienempi båtski, joka vei sukeltajia rannasta kauemmaksi. Tätä lajia emme ennättäneet kokeilemaan =)
Ensimmäisen sukeltajakortin voi suorittaa viikossa, eli siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet.
Tästäkin kuvasta näkee kuvaa klikkaamalla vuorenhuipulla olevan Nasan pallon, jonka lähellä kävimme.
Koska minä olen suomalainen, en usko, että delfiinit tulevat sattumalta viereen uiskentelemaan, jos ne eivät saa jotain merkkiä.
Niin esimerkillisesti lauma kiiltäväkylkisiä lipui vieressämme hyvän aikaa.
Itse tyydyin vilkaisemaan varovasti yli reunuksen, kiitos hilpeästi heiluvan kulkuneuvon.
 Delfiiniristeilyllä on takuu. Jos joku kyydissä olevista näkee delfiinin, niin kukaan ei saa uusintaristeilyä ilmaiseksi.
Delfiinit tulevat lisääntymään tuonne ja poikasten kasvettua lähtevät toisaalle.
Äidit vain lepuuttavat silmiään, kun pienokaiset nukkuvat.
 Kuten aiemmin kirjoitin, tulimme nyt uudestaan samaan kohtaan, Capo Giraon näköalatasanteen alapuolelle.
Lasitasanne näkyy aivan Santa Maria-laivan yläpuolella kallioseinämän yläreunassa.
 Tuolta viheriöltä laivan takaa saadaan vuodessa neljä kertaa tomaattisato.
Minä saan nihkeesti yhden kesän aikana.
 Tässä kohtaa båtski pyäytettiin ja halukkaat saivat mennä uimaan. Halutessaan sai kahviosta kupposen virkistävää.
Minä jäin Miljan kanssa istuskelemaan, kun Tiia jaloitteli kuvaamaan uimarit.
 Pikainen uintireissu, kuivat vaatteet ylle ja rannansuunnassa kohti lähtöpaikkaa.
 Etsimme illaksi jälleen ruokapaikan. Muutamia kriteereitä paikan valinnassa. Siinä ei olla käyty aiemmin, eikä ruokalistaa ole kirjoitettu suomeksi.
 Vaikeaksi taas meni valitessaan omaa annostaan, joka tässä ei ole minun.
 Miljalle oli omat syötävät, jotka kulkivat sujuvasti mukana mentiinpä mihin vaan.
 Kävelymatkan päässä huoneistostamme oli paljon houkuttelevia kohteita, joissa ei sisäänheittäjä ollut vastassa.
 Saaren itäisin kärki on aivan erilaista kasvustoltaan, kuin muu osa. Koska täällä ei kasva oikein mitään. Vain kiveä ja hiekkaa.
Kuumaa suojaisaa paahdetta, toisaalla viileää ja varjoisaa tuulenpuuskaa.
 Tämä oli toinen levada, jonne lähdimme talsimaan. Alkujaan jo päätimme, että teemme vain lyhyen käynnin, ei niemenkärkeen ulottuvaa 4 km matkaa.
 Nuorimmainen hermostui välillä ulkoiluhaalarinsa kanssa kuumuudesta.
 Mutta voi kuinka erilaista tämä olikaan nähtyämme vehreyden toisaalla. Saaren 57 km pitkä ja 22 km leveä ruoto on elämyksiä ja ihmeitä täynnä.
Kuvassa kauempana siintävä saariryhmä on mystinen hämähäkkisaari. Tämän lähemmäksi emme päässeet. Sinne kuulemma tehdään joskus ympäripujehduksia.
 Täältä vain tyydyimme katselemaan sinne suuntaan.
 Matkakertomuksen alussa mainitsemani pariskunta näki meidän vielä kertaalleen uima-altailla viikon aikana ja ihmetteli, kun meitä ei ollut näkynyt loman aikana. Eipä vissiin voinut nähdäkään, vaikka samassa hotellissa majoituimme. 
Emmehän olleet paikallamme yhtään. Ja kiva niin.
 

maanantai 26. syyskuuta 2016

Levadat

Maideralla on paljon levadoita, eli vesikanavia, jotka kuljettavat vettä saaren sateisilta alueilta kuivemmille seuduille. 
Nykyisin maassa on 2 150 km näitä vesikanavia ja niiden vieressä kulkevat huoltopolut ovat turistien suosimia vaellusreittejä.
Kannattaa lähteä liikkeelle hyvillä maastokengillä, sillä polut eivät ole siloitellut, jos niitä on laisinkaan. Kapeita, mutkittelevia polkuja ja kivikkoista maastoa piisaa tallattavaksi saaren joka suunnalla.
Yksi näistä kohteistamme on Pico Ruivo, saaren korkein kohta, joka kohoaa merenpinnasta 1 862 m. Hui!
Se sijaitsee saaren keskellä. Hurautamme vuokratassun parkkikselle, vaihdamme vaatteet maastoon sopivaksi ja otamme eväät reppuun, jonka poitsu lupaa kantaa. 7 litraa juotavaa ja pikkupurtavaa. 
Huomaamme parkkiksella, että avaamaton sipsipussi on pullistunut vain haljetakseen liitoksistaan minä hetkenä hyvänsä.
Otan käyttööni kyynärsauvan, hyvä niin, portaita, vuorenseinämää ja vaikeaa maastoa on edessä 2, 8 km.
Pilvet peittävät kaiken näkyvyyden niin ylöspäin, kuin sivuille. Näemme vain polun, jolta ei sovi langeta.
Ylhäältä tulee väkeä alas ja huikattuamme hellou, kysymme onko pilviverho vuoren huipulla? Saamme iloksemme kuulla, että tuntia aiemmin oli aurinkoa näkyvissä.
Tasaisin välein pidämme juomatauon ja minä tauotan useammin. Happi ei meinaa riittää nopeaan nousuun. Jaloittelen ja tasaan.
Nousemme hitaasti puolen kilometrin matkaa. Aika määränpäähän on arvioitu kestävän 1, 30 h ja pituuttahan matkalle tuo 2, 8 km.
Mitä korkemalle kiipeämme, pilvet alkavat häipymään huipulta. Nyt näkee ja voi katsella jo muualle kuin varpaisiinsa.
Vai kannattiko katsoa! Mummi pärrää ja rätisee kompuroituaan epätasaisessa maastossa säätäessään kameraa keskenkaiken. 
Pysyin sentään pystyssä ja kaikki lähiympäristössä kuulivat olevani liikkeellä.
Olemme lopultakin huipulla, 15 min. myöhemmin annettua aikaa.
Ihan hitonmoinen voittajafiilis päästyäni perille!
Niin oli muillakin. Poitsu on käynyt miniän kanssa täällä aiemmin. Ja katsokaa kuinka pilvet väistyvät ja luonto näyttää kauniilta, jylhältä ja pieneltä, suurelta, mahtavalta!
Arvelimme pienen linnun peipoksi, mutta tiedä oliko.
Polut jatkuvat ja kamera tallentaa muistoja matkaan. Vastakkaisella huipulla näkyy Nasan pallo pienenä pisteenä.
Ja poitsu kärjen päässä. 
Ylhäällä viipyessämme, muka hetken aikaa, puolentoistatuntia!, kävi moni muukin katsomassa paikan.
Söimme pikkuisen evästä ja joimme hörppyset.
 Näimme lentokoneiden laskevan Funchaliin pienenä pisteenä. Ja Santanan, jossa kävimme syömässä.
 Tämä valkoinen pilvimassa saa minut huokaisemaan.
Vuorenrinteessä on yksi talo, josta voi tehdä vesitäydennystä matkan varrella.
Huonojalkaiset. Miähen matkatessa kohti huippua pelasti paksu pilviverho. Korkeat paikat, kapeat polut, huono yhtälö.
Alaspäin hän suuntasi hiljaisuudessa keskittyen.
Milja matkasi Tiian kannossa hyvin nukkuen mennen tullen. Korkeusvaihtelu ei ottanut pikkuiseen, joka ei joutunut rehkimään.
Siellä se pieni polku kieumurtelee.
Vielä yhteiskuva ja kamat kasaan.
Alaspäin minunkin oli helpompi tehdä taivalta.
Kun saavumme parkkikselle huomaamme juotujen muovipullojen painuneen kasaan kuin väännetyn rätin. 
Lapseni tuntien tajuan heti, kun poitsu pyytää rahan vedonlyönnistä miniältä. He olivat melko varmoja, että kiipeämättä jää. 
Halvalla meinasi mennä, mutta hokasin.
Levadoilla ei aina tiedä mihin se polku viekään seuraavaksi.
Kiitos tästä käynnistä kuuluu tänne!