Olis voinut olla sattumatta

 8- vuotta sitten, 12.2 satutin itseni pahasti töissä. Aamuyö, neljän tauko. Muut olivat tauolla ja minä touhuissani. Kävin korjaamassa rekkakuljetinhäiriön toistamiseen ja kohtalokkaasti löin itseni rekkakuljettimella.
Pams!
Taju ei mennyt, mutta rekan kuljettaja oli samassa hallissa ja kuuli, kun itekseni huusin ja kirosin. Sattui. Jatkoin työtäni vuoron loppuun.
Menin nukkumaan ja illalla takaisin töihin. Yöllä kerroin vuoropäällikölle, että satutin itseni edellisenä yönä pahoin ja sain työtapaturmasta lapun lääkärille menoa varten.

 Siitä alkoi pitkä ja raskas hoitojakso. Ihminen on uskomattoman sitkeä ja periksi antamaton. Minä ainakin. Kovasta kivusta huolimatta lähdin viikkovapaideni jälkeen takaisin töihin. Tein vielä neljä aamuvuoroa, heittelin n. 10 000 kg urakkani lavalle, mutta pomoni kielsi minua ajamasta trukkia turvallisuussyistä voimakkaiden kipulääkkeideni vuoksi. Maa vajosi ajoittain altani. Nojailin tehdashallin tukipilareihin ja pyyhin tuskasta nousevia hikikarpaloita otsaltani. 
Jäin pitkälle sairaslomalle, joka kaiken kaikkiaan kesti vuoden ja 9 kuukautta.

 Melkein kaksi kuukautta tapaturman jälkeen meni, että en pystynyt ajamaan autoa laisinkaan. Sain kyydin vanhimmalta pojalta, että pääsin käymään hoidoissa. Oksetti ja itketti. Olin 40 ja ihan rikki. Vasemman puolen kuntoutuminen oli hidasta ja äärimmäisen tuskallista. Sain puettua, mutta vasen käsi pudotti milloin mitäkin. Korjausleikkaustakin suunniteltiin, mutta en ollut siihen mitenkään innokas. Vieläkään en tarraa pelkästään vasemmalla kädellä, jotta en pudottaisi mitään.

Pääsin Kelan korvaamalle yksilökuntoutukselle, josta on ollut vieläkin suuri apu, kun kivut ovat jostain syystä tänä talvena taas kimmonneet pinkeenä päälle. Nukun hiukan huonosti sen vuoksi. 
Särkylääkkeet auttavat vain hetken.
Tuon pitkän sairausloman aikana lääkäri ehdotti minulle haettavan eläkettä, mutta minä en suostunut siihen. Halusin päästä takaisin työelämään ja saada itseni kuntoon. Olen kertonut rehellisesti työnantajilleni, että minun papereissani on tuo eläkemaininta.

 Samoihin aikoihin, kun olin palaamassa takaisin työelämään työkokeilun muodossa, alkoi tämä taantuma, jolla nyt ei vain näy olevan minkäänlaista loppua. Minusta, ainaisesta positiivisesta luonteesta alkaa kuoriintumaan melko pessimistinen työn suhteen.
Onneni oli lääkäri, joka hoiti minua sekä ruumiillisesti, että henkisesti. Tuki ja neuvoi, sekä neuvotteli minulle uudelleen koulutuksen. 
Silloin astui lasi mukaan uusiin päiviini.

 Valmistuttuani keväällä 2012 olin enemmän kiitollinen opintojen päättymisestä, kuin uudesta mahdollisuudesta. Opiskelu oli vihon viimeinen vaihtoehto, johon olin koskaan ajatellut ryhtyväni, saati halunnut lähteä. Opiskeluaika imi minut ihan tyhjäksi. Olin vain suorittava kuori. Olisin halunnut ottaa vastaan uuden ja keveämmän työn, jossa kroppani kestäisi.
Valmistumispaperit saatuani aloitin soittorumban eri opistoille, joille tarjosin lasikursseja useammalle illalle viikossa.

 Samalla kyselin päästä takaisin läheiselle kasvihuoneelle, jonne ajaa jämptisti 7 minuutissa, jos kaikki nelijalkaiset pysyvät poissa tieltä.
Tätä minä haluan tehdä. Tähän ajattelin opiskellessani vielä pystyvän.
Molemmat työt ovat kausiluonteisia ja molemmissa saan toteuttaa itseäni. 
Sitten on tämä keskitalvi, jolloin harrastan omia kädentöitäni työttömyysjaksoni aikana.

 Halusin vain muistaa miksi niin iloitsen, että voin tehdä.
Kyllä se aurinko nousee, vaikka välillä tuntuu, että risukasa on liian tiheä.